Vierasblogi: Reen jalaksilla Mari Anttila

Jokaisella koiraharrastajalla on mielikuva, miltä näyttää koiravaljakko – yleensä 4-8 harmaa- tai mustavalkoista, arktisen huskyn näköistä koiraa vetämässä rekeä halki idyllisen talvimaiseman. Reen jalaksilla seisoo paksuihin toppavaatteisin ja turkisreunaiseen huppuun sonnustautunut ajaja.

Kuva: Anni Mettälä

Kyllä, koiravaljakkoajo on tätä, ja vielä paljon muutakin. Ennen kaikkea valjakkoharrastus on elämäntapa, joka hyvin helposti vie mennessään. Kaikki alkaa yleensä siitä ensimmäisestä rekikoirarotuisesta, jonka mukana hieman aloitellaan vetolajeja, tutustutaan kanssaharrastajiin, nähdään yhteistreeneissä ehkä niitä isompia valjakoita tai nopeampia koiria; sitten hankitaan sille ensimmäiselle kaveri (koska rekikoirat yleisesti ottaen ovat laumakoiria eivätkä usein viihdy ainoina koirina), ostetaan ensimmäinen ”vetohärpäke” – kickspark, kickbike tai ehkä jopa reki-, osallistutaan ensimmäisiin kisoihin… ja kymmenen vuoden päästä huomaa, että sillä tiellä ollaan edelleen. Koiramäärä on todennäköisesti kasvanut, ehkä asuin- ja työpaikkakin vaihtunut. Kutakuinkin kaikki vapaa-aika kuluu joko koiratarhalla tai treenatessa mitä ihmeellisimmissä keliolosuhteissa. Kesäisin, kun on liian lämmintä treenaamiseen, joko rakentelet uusia koppeja tai tarhoja tai korjaat entisiä, sekä suunnittelet silmät innosta palaen uutta treeni- ja kisakautta. Koiria täytyy toki silti aktivoida ja liikuttaa kesälläkin, josta johtuen useat harrastajat ovat aidanneet pihoillensa keskivertokoirapuiston kokoisia juoksutarhoja. En väitä, etteikö rekikoiraharrastus onnistuisi pienimuotoisestikin, mutta näiden yli viidentoista oman harrastusvuoteni aikana olen vain huomannut, että usein tuppaa käymään niin, että kun annat pikkusormen, niin homma vie koko käden.

Koiratyyppejä on valjakkoharrastuksessa useita. Vetämään voi toki saada melkein minkä rotuisen koiran tahansa, kunhan sillä on päällään hommaan sopivat valjaat yhdistettynä vetonaruun ja perässään asiasta ymmärtävä ihminen joko juosten tai jollain sopivalla kulkupelillä. Valjakkoharrastukseen alun perin kehitettyjä rotuja ovat siperianhusky, alaskanmalamuutti, samojedinkoira ja grönlanninkoira. Näille on myös useissa kilpailuissa ns. RNB- eli Registered Nordic Breed-luokat, puhdasrotuisten oma sarja. Kennelliitto järjestää näille roduille rodunomaisena kokeena kilpailu- ja käyttökokeita sekä malamuuteille kuormanvetokokeita. Puhdasrotuisten, rekisteröityjen rekikoirarotujen lisäksi on vielä olemassa alaskanhusky, koiratyyppi, joka on jalostettu vain ja ainoastaan valjakkourheilua ajatellen. Alaskanhuskyt eivät ole rekisteröity minkään kennelliiton alaisuuteen, vaikka niiden kasvatustyö on usein äärimmäisen suunniteltua ja sukutaulut ja -linjat tunnetaan pitkälle taaksepäin. Alaskanhusky jakautuu vielä useisiin eri tyyppeihin koiran käyttötarkoituksesta riippuen – sprinttimatkan koirat, joita usein myös eurohoundeiksi kutsutaan, näyttävät todella erilaisilta, kuin ultrapitkien kisojen tunturiolosuhteisiin jalostetut alaskanhuskyt.

 

Kuva: Marko Tuovinen

Kilpailutoiminta jaetaan tosiaan karkeasti sprintti-, keskimatka (md)- ja pitkän matkan (ld)-kisoihin. Kilpailutoiminnan kattojärjestö Suomessa on Valjakkourheiluliitto VUL, ja lisäksi Kennelliiton alaisuudessa hoidetaan puhdasrotuisten koetoiminta. Sprinttimatkan pituus riippuu valjakossa olevasta koiramäärästä, pienin luokka on talviaikaan 3-4 koiraa, sitten on 6-koiran, 8-koiran ja 10-koiran tai avoin luokka, jossa ajaja voi ottaa niin monta koiraa reen eteen kuin haluaa (tai uskaltaa). Käytännössä isoimmat avoimenluokan valjakot ovat yleensä 14 koiraa, joskus maailmalla saattaa nähdä 16 koirankin valjakoita. Pienimmissä sprinttiluokissa matkan pituus on yleensä noin 5-8 km, päättyen avoimen luokan pisimmillään 30 kilometrin lenkkiin. Keskimatka tarkoittaa 80-250 km kilpailumatkaa, joka jaetaan yleensä useammalle päivälle siten, että jokaisen päivän minimimatka on 40 km. Keskipitkillä matkoilla luokkajako on yleensä 6-koiran, 8-koiran- sekä 10-12 koiran luokat. Suomessa on lisäksi käytössä kansallinen neljän koiran luokka keskimatkoilla, jonka etappien pituus on 20-30 km. Pitkistä matkoista puhuttaessa tarkoitetaan 250-1200 km mittaisia kilpailuja, joissa yhden osuuden matka keskimäärin on vähintään 80 km. Pisin Suomessa järjestettävä kilpailu tänä vuonna on Ivalossa maaliskuun viimeisenä viikonloppuna järjestettävä Gold Rush Run, 350 km. Pitkillä matkoilla on usein rajoitettu 8-koiran luokka sekä 10-koiran, tai avoin luokka. Kilpailun aikana valjakosta saa jättää väsyneitä, tai loukkaantuneita koiria valjakosta pois erityisillä tarkistuspisteillä eli checkpointeilla, mutta säännöissä on myös määritelty minimimäärä, jota koiria on oltava, jotta voi ajaa maaliin. Pitkän matkan kilpailuissa on aina paikalla eläinlääkäri (tai useampi) varmistamassa koirien hyvinvointia lähdöstä maaliin.

”Sullahan menee ihan hirveesti rahaa koiranruokaan? Ja mitä nämä ylipäätään syö?”, on yksi vakiokysymyksistä peruskoiranomistajilta. Ensimmäiseen kysymykseen vastaus on kyllä. Toki rekikoiraharrastajat yleensä ostavat suurkuluttajapakkauksia tai jopa kokonaisia lavoja kerralla, jolloin kustannuksia saadaan hieman pienemmäksi, mutta rahaa siihen uppoaa joka tapauksessa. Varsinkin, jos kilpailet, on ruokinta hienosäädettävä kohdalleen. Kilpakoirat ovat huippu-urheilijoita siinä missä ihmisetkin ja ruokavalion ja lisäravinteiden kanssa kikkailu palautumisen ja suorituskyvyn maksimoimiseksi kuuluu sekin valjakkoajajan eli musherin toimenkuvaan. Oman 15 koiran alaskanhuskylauman ruokinnassa olen todennut toimivimmaksi ratkaisuksi ns. 50/50-mallin, jossa koirat syövät noin puolet laadukasta, viljatonta extra energy-kuivamuonaa (Racinel Extra Energy) ja puolet rasvaista, vitaminoitua lihaseosta. Kisatreenissä olevat koirat saavat lisäksi Nutrolin Sporttia ja palautumisen maksimoimiseksi sekä nestetasapainon ylläpitoon useamman tunnin kestävän suorituksen aikana Flying Dogin Mineral Drinkiä. Myös sinkkilisä on ympäri vuoden käytössä.

Kuva: Mari Anttila

Mutta palataanpa alkuun ja siihen mielikuvaan tykkylumisessa maisemassa lumi pöllyten juoksevasta koiravaljakosta. Siihen hetkeen pääsemiseen on todennäköisesti tarvittu tuhansia tunteja aikaa, treeniä, uuden oppimista, koirien kouluttamista. Suhteen luomista koiriin, ymmärrystä niiden suorituskyvystä ja kapasiteetista, varusteiden testailua, sopivien löytymistä. Paleltuneita sormia ja varpaita ja poskipäitä. Reilu tukko rahaa ja paljon kärsivällisyyttä, todennäköisesti myös itkua ja hammastenkiristystä, mutta myös aivan huikeita onnistumisen elämyksiä. Ja se hetki siinä jalaksilla seisoessa, kun reen edessä ovat omat koirat, auringonsäteet kimaltavat hangen pinnalla ja on hiljaista… Kuulet ainoastaan reen jalasten rahinan hankea vasten ja koirien tasaisen läähätyksen. Niiden into ja mieletön asenne välittyy jalaksille, ne eivät ole enää joukko yksittäisiä koiria vaan joukkue, tiimi jolla on yksi yhteinen tavoite. Se hetki tekee kaikesta juuri sen arvoista.

Teksti: Mari Anttila / Hidden Trail Kennel

Leave a Reply